sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Hiihtoa ja lapsuustraumoja.


Käsi ylös. Kuinka moni inhosi koulussa hiihtoa tai liikuntatunteja ylipäätään?


Onneksi voi oppia pitämään uudestaan asiasta jota on joskus inhonnut.


 Minä inhosin koululiikuntaa. Suurin syy siihen lienee se, että olin lähes koko peruskouluajan, ja vähän ylikin, huonokuntoinen pullukka. Jos en lajissa kuin lajissa ollut huono tai ihan viimeinen niin ainakin olin siellä häntäpäässä. Ainoa laji mistä koulussa oikeasti tykkäsin oli suunnistus.


Kuva ajalta ennen traumoja. Artjärvi vuonna 1989. Minä, vaarini, siskoni ja isäni. Edelleen muistan nuo puna-valkoiset mononi.


Kaikista kaamein hiihtokokemus taisi olla kolmannella luokalla. Silloisessa koulussani, (pieni kyläkoulu jota ei enää edes ole) oli 3.- 6. luokkalaisilla tapana, olosuhteiden salliessa, hiihtää jään yli kirkonkylän kouluun katsomaan vanhojenpäiuvätansseja. En enää muista paljonko matka oli, mutta pienelle hiihtjälle se oli pitkä. Sää oli tuulinen ja jäällä menevällä latuosuudella oli paikoin jopa vettä. Lumi paakkuuntui suksien pohjaan, joten luistosta ei ollut tietokaan. Vaivoin pääsin perille viimeisten joukossa. Olin aivan puhki jo tuosta menomatkasta. Sitten pienen huilin jälkeen piti lähteä taas hiihtämään takaisin. Itkua pidätellen yritin pysyä muiden vauhdissa. Mutta taas lumi ja jää paakkuuntuivat entistä pahemmin suksieni pohjaan monen sentin vahvuudelta. Loppuperin taisin taivaltaa suurimman osan matkasta yksin muiden mennessä menojaan. Muistaakseni edes opettaja ei jäänyt peränpitäjäksi katsomaan, että kaikki varmasti selviäisivät reissusta ehjin nahoin. 


Muistan kyllä tykänneeni hiihdosta vapaa-ajalla vaikka en siinä hyvä ollutkaan. Perheen kanssa hiihdellessä sai edetä rauhassa. Ei ollut paineita seuraavalle tunnille kerkeemisestä. Taisin käydä jopa yksin  hiihtämässä vähän isompana.


Hiihtoretkellä perheen kanssa vuonna 1991.


En ole edelleenkään kovin hyvä hiihtäjä ja tekniikassa olisi varmasti hiomisen varaa. Ylämäessä meno muistuttaa mummon kulkua rollaattorilla ja edelleen kammoksun pitkiä, jyrkkiä tai kaartuvia alamäkiä. Tuo alamäki kammo johtuu kanssa lapsuuden traumasta. Olin jotain alle kymmenen vanha, kun olimme perheen kanssa hiihtämässä. Oli kevättalvi ja latu oli jäinen. Lähdin isäni jälkeen laskemaan jyrkkää alamäkeä. Vauhti kiihtyi aivan liian kovaksi minun makuuni ja yks kaks homma lähti lapasesta. Kaaduin ja vedin kunnon kuperkeikka rönät useammalla kierteellä. Tuon jälkeen olen mieluiten hiihtänyt mahdollisimman tasaisella. En meinaan kaipaa laskujen tuomaa vauhdin hurmaa.

Tuosta syystä kierränkin nykyään ihan mielelläni lähilatumme kohtuu helppoa noin kolmen kilometrin lenkkiä. Se ei tarjoa yllätyksiä ja jyrkimmät alamäet pystyy kiertämään.

Kolmena edellisenä talvena en käynyt kertaakaan hiihtämässä. Ensin olin raskaana, kun odotin meidän kolmatta, sitten kaksi seuraavaa talvea oli niin vähälumisia ettei lähilatua saatu sellaiseen kuntoon, että minä olisin viitsinyt lähteä sinne sivakoimaan. Emme myöskään ole niin hiihtointoilijoita, että lähtisimme minnekkään pidemmälle paremman ladun toivossa. Tosin tilanne voi joskus muuttua.


Hiihtolatu kiertää lammen ympäri.


Viikko sitten täällä Pirkanmaalla näytti hetkellisesti hiihdon suhteen lupaavalta. Lunta oli maassa lämpötila pakkasen puolella. Mies uskaltautui ladulle jo perjantaina (12 km) ja lauantaina (34 km) vaikka latutiedote näytti tyydyttävää. Koska lähilatu oli miehen muksaaan hiihdettävässä kunnossa, uskaltauduin minäkin sunnuntaina kaivamaan uudet mononi ja sukseni esiin vapaapäivän kunniaksi. Ne olivat odottaneet ensiulkoilua varaston perukoilla jo lähes neljä vuotta.

Lähdimme mieheni kanssa yhtäaikaa sukset kainalossa.

Minä lähdin hiihtämään ulkoiluasenteella ja rauhallisella vauhdilla. Tekniikka oli vähän hukassa, mutta suunta oli eteenpäin. Pari ladunpätkää oli heikossa kunnossa, mutta hiihdettävissä, kunhan vain meni varovasti. Hiihdimme vähän päälle kaksi tuntia. Siinä missä minä hiihdin 15 km ja pysähdyn muutaman kerran kuvaamaan, mieheni hiihti 25 km.


Latu oli paikoin loistava ja paikoin huono. Hiihdon päätteeksi oli tukka kuurassa ja miehen partaa koristi jääpuikot.


Maanantaina mies yritti houkutella minuakin pitämään lepopäivän. Hän kun ei itse aikataulusyistä joutanut ladulle. No, enhän minä millään malttanut huilata, kun tiesin, että hiihtokausi jäisi ainakin tällä erää lyhyeksi sään takia.

Ampaisin siis yksin ladulle. Olin luvannut hiihtää vaan noin tunnin verran, joten tuolla kertaa matkaa kertyi 8,5 km. Hiihto sujui astetta paremmin, tosin monot alkoivat jossain vaiheessa painamaan jalkapöytää joka potkulla. Ihme kyllä, edellis päivän hiihto pitkän tauon jälkeen ei juurikaan tuntunut kropassa.


Hiihto tuo mukavaa vaihtelua treeneihin. Silloin on hiihdettävä, kun siihen on mahdollisuus.


Tiistaina minulla oli tarkoitus hiihtää vaan noin tunnin verran työpäivän jälkeen. Mutta koska mieheni ei ollutkaan kerennyt ladulle ennen minua (niin kuin oltiin alunperin suunniteltu) venähti minunkin hiihtoaikani päälle kahden tunnin mittaiseksi. Ja taas mieheni hiihti samassa ajassa kympin enemmän kuin minä, eli 27. Tällä kertaa en pysähtynyt kuvaamaan kuin ensimmäisellä kiekalla. Loppuajan hiihdin ilman turhia pysähdyksiä. Tosin vauhti hiipui loppua kohden. Ensimmäiseen vitoseen aikaa meni noin 35:34, toiseen 36:32 ja viimeiseen 39:16.


Hetken saimme nauttia talvisesta ihmemaasta.


Olin ajatellut käydä hiihtämässä vielä keskiviikkoaamuna ennen töihin kiiruhtamista. Täydestä viidestäkymppistä puuttui enää vajaa kymppi. Yöllinen  myräkkä jatkui vielä aamulla ja arvelin ladun olevan jo huonossa kunnossa. Katsoin parhaaksi palata vielä hetkeksi nukkumaan ja tein vain puolentunnin kahvakuulajumpan ennen iltavuoroa.

Mieheni oli jälleen rohkea. Hänellä olin päähänpinttymä sadasta kilometristä. Joten hän päätti kaikesta huolimatta lähteä vielä ladulle keskiviikkona. Niin kuin olin arvellut, ei latua oltu ajettu. Niinpä mieheni toimi latukoneena. Sitkeästi hän hiihti puuttuvan kympin vaikka lumi takertui suksien pohjaan, vauhti oli kävelyn luokkaa ja koko matkaan meni aikaa melkein yhtäpaljon kuin parinkympin hiihtämiseen paremmalla kelillä. Joku oli  vielä niin röyhkeä, että oli kun mies lähti toiselle kierrokselle, oli joku kävellyt pitkin hänen hiihtämää latua pitkin satoja metrejä.

Eli minä sain kasaan neljäkymppiä kolmessa päivässä ja mieheni satasen viidessä päivässä. Torstaina olikin sitten pakko taas vaihtaa jalkalenkkiin, sillä yöllinen vesisade ja lämpöasteet pilasivat ladut kokonaan.


Peruskuntoa rakentamassa. Onneki on nastat.


Tuolla lenkillä tuli taas todettua, että onneksi on nastat. Tavoitteena oli pysyä pystyssä ja tehdä tunnin lenkki vauhdista ja matkasta viisveisaten. Rytmitin etenemisen 3:1. Eli kolme minuuttia hölkkää ja minuutti kävelyä. Ensiviikolla on aika pitää lepoviikko. Jos perheessä jälleen vellonnut flunssa ei iske minuun pahemmin, aijon tehdä muutman kävelylenkin ja vähän jumppailla.

Toivottavasti kunnon talvi tulee takaisin, sillä olisi vielä mukava päästä sivakoimaan.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti