Liian kovaa?

Voiko hidas mennä liian lujaa? Ilmeisesti voi ja se kostautuu.
Tunnustan. Kuulun niihin ihmisiin joilta karkaa mopo liian herkästi käsistä, kun on kyse urheilusta. Kun mieli haluaisi mennä lujempaa mihin kroppa on vielä valmis, käy tosinaan niin, että joutuu nöyrtymään ja vaihtamaan vaihdetta pienemmälle.

Jokainen askel vie kohti tavoitetta oli vauhti mikä tahansa.

Toissaviikolla juoksu tuntui kevyeltä ja iloitsin siitä, että jaksoin juosta taas vähän pidemmälle ja hiukan paremmalla vauhdilla. Keskiviikkona olin juossut kuusi kilometriä 6:53 keskivauhdilla ja heti torstaina jaksoin juosta 15 kilometriä 6:38 vauhdilla. Huilasin pari päivää ja sunnuntaina oli taas lenkkipäivä. Aurinko paistoi pilvien lomasta ja juoksu tuntui kulkevan. Innostuinkin juoksemaan peräti 18 kilometriä, joka on nyt kevään pisin juoksemani matka. Tiedän, että olisi pitänyt ottaa ihan rauhallisesti, mutta en vain malttanut.

Juomatauolla otettu kuva.

Kevään toistaiseksi pisin pitkis.

Mutta ilmeiseti ahnehin liikaa liian aikaisin. Sitä kun pitäsi muistaa, että se maltti on valttia.Varsinkin kun en ole mikään huippukuntoinen ravuri. Vaikka seuraava viikko olikin sitten kevyt viikko ja oli huilannut kolme päivää, tuntui torstain kotimatkajuoksu todella raskaalta. Hidastin vauhtia. Yritin ottaa kevyesti, mutta se ei auttanut. Ilmeisesti en vain ollut vielä palautunut kunnolla edellisetä pitkästä lenkistä.Viiden kilometrin jälkeen turhauduin. Kun ei kerran kulje, niin miksi vääntää väkisin. Vaihdoin kokonaan kävelyksi ja soitin äidille. Viimeiset vajaat kolme kilometriä meni sitten rupatellessa ja kotiovella kiitin äitiäni lenkki seurasta.

Jäätävästä tuulesta huolimatta oli pysähdyttävä kuvaamaan. Pyhäjärvi 23.3.2017.

Miehelläni oli kanssa vuorossa lepoviikko joten päätimme yhdessä ottaa lunkisti myös loppuviikon. On todella harvinaista ettei mieheni lähde lenkille sunnuntaina. Siksi hyödynsimmekin tilaisuuden ja vietimme kunnon herkkuviikonlopun.

Lauantai-illan herkut.

Sunnuntaipäivän itseleivottu herkku.

Ilmeisesti lisälepo auttoi sen verran, että jaksoin taas tämän viikon tiistaina juosta kympin noin seitsemän minuutin vauhdilla. Kauhean helpolta  meno ei edelleenkään tuntunut, vaikka yritin ottaa kevyesti. Loppumatkasta piipahdin katsomaan onko Pärrinkoskessa vielä jäitä. Lähellä oli etten telonut itseäni liukkailla kivillä. Onneksi sain kuitenkin pidettyä tasapainon yhden pahan horjahduksen jälkeen. Jos olisin kaatunut selälleni, olisi voinut käydä huonosti.

Jäätä riittää vileä metsän siimeksessä.

Kevään viimeisiä jäitä Pärrinkoskessa.

Keskiviikkona kävimme kolmen viikon tauon jälkeen salilla treenaamassa jalkoja. Taas tuli huomattua se, että pitäisi yrittää käydä joka viikko salilla. Kun parit treenit jää väliin, näkyy se heti tekemisen meiningissä. Pakko oli tehdä sarjat kevyemmillä painoilla kuin viimeeksi. Ja ylipäätään pitäisi pitää parempaa huolta lihaskunnosta. Huomaan taas alkaneeni lipsumaan kotijumpasta. 

Torstaina oli jalat tietenkin jumissa edellispäivän treenin takia, mutta kävin pienellä veryttely lenkillä ennen iltavuoroa. Otin tavoitteeksi mennä mahdollisimman rauhallisesti ja siinä onnistuin. No, välillä oli pakkokin ihan vain hipsutella, sillä valitesmani reitti ei ollut vielä täysin jäästä vapaata.

Hiukan sai tuossa mäessä liukastellessa, mutta onneksi suunta oli alaspäin...

Perjantaina olin ajatellut pitää lepopäivän, mutta kun katselin lauantain säätiedotusta, muutin mieleni. Juoskin siis perjantaina aamuvuoron jälkeen kotiin kuivassa säässä sen sijaan, että olisin kastellut itseni lauantaina kylmässä vesisateessa. Miestäni ei eilinen vesisade haitannut. Hän kävi lenkillä suunnitelmiensa mukaan. Silloin kun on kova viikko, niin juostaan vaikka sataisi sammakoita. Tänään oli vuorossa vielä pitkälenkki, joka on viikon kuudes juoksu. Kilometrejä tälle viikolle kertyi 100.

Pyhäjärvi perjantaina 31.3. Jäätä enää länsirannalla.

Tuosta perjantain kotimatkasta jäi onneksi parempi maku kuin edellisviikon juoksusta. Tosin aikaa ja vauhtia en tiedä, sillä unohdin aamulla ottaa sykemittarin mukaan. Vaikka naureskelemmekin aina sille, ettei sellaista ole koskaan tapahtunut mistä ei ole todistusaineistoa, niin toisaalta oli vaihteeksi rentouttavaa juosta ilman ajanottoa. Anoin itselleni luvan edetä niin hitaasti, kuin suinkin. Rennosti hölkötellen, ilman painetta "hyvästä ajasta".  Kun kerran olen hidas juoksija, niin mitä sitten. Matka on kuitenkin aina saman mittainen juoksi sen sitten neljän tai kahdeksan minuutin vauhdilla.

Mutta en aijo luovuttaa. Vielä on noin kuusi viikkoa aikaa treena Helsinki City Runin puolikkaalle ja noin 130 päivää Helsinki City Maratonille. Tänään lähdin omalle pitkikselle mieheni tsemppaamana. Hän tuntuu uskovan minuun enemmän tällä hetkellä kuin minä itse.

Sunnuntain sumuinen sää. Ainakin riitti happea ilmassa.

 Fiilis ei ollut lähtiessä paras mahdollinen, mutta harmaasta säästä huolimatta se parani matkan edetessä. Kun maltoin taas ottaa ihan rauhassa ja pitää vauhdin maltillisena niin 15 kilometrin tavoite tuli saavutettua. Ei ehkä niin hyvällä loppuajalla kuin toissa viikolla, mutta sillä sillä vauhdilla millä minun on vielä maltettava mennä jotta peruskuntoni kehittyy ilman liian suurta kuormitusta.

Viikon paras lenkki, vaikka lähteminen olikin vaikeata.

Nyt ei auta kuin tyhjentää mieli turhasta painolastista ja suunnata eteenpäin tavoitellen keveitä askeleita.