lauantai 11. marraskuuta 2017

Puoliunessa.



Silloin tällöin pääsee sentään nauttimaan auringon paisteesta vaikka päivät ovat lyhentyneet.


Kulunut viikko on mennyt kuin puoliunessa. Varsinkin loppuviikosta on tuntunut etten saa itseäni millään hereille. En tiedä johtuuko tämä väsymys näistä pimenevistä päivistä vai meinaako flunssa ottaa valtaansa. Jokatapauksessa on ollut pakko keventää harjoittelua ja ottaa iisimimmin muutama päivä. 

Täytyy kyllä myöntää, että muutamana iltana on nukkumaan meno mennyt turhan myöhäiseksi siihen nähden, että meillä arkisin herätään seitsemältä. Sitä ei vaan välillä malta mennä nukkumaan ajoissa, kun kerrankin on huushollissa hiljaista ja voi tehdä omiajuttuja, kuten katsella elokuvia tai askarrella.


Askartelin isälleni kalastusaiheisen isänpäiväkortin yhtenä iltana.


Alkuviikosta jaksoin käydä vielä juoksulenkillä. Tuo maanantain vitonen meni yllättävän ok vaikka edellispäivän kymppi painoikin vielä jaloissa. 


Boston Boostien viimeinen lenkki.


Tuolla lenkillä päätin, että se sai olla kuvassa olevien tossujen jäähyväisjuoksu. Noilla Adidaksilla tuli juostua aika monta lenkkiä reilun vuoden aikana ja nyt ne vaan tulivat tiensä päähän. Luopumispäätöstä helpotti myös se, ettö minulla on jo uudet tossut odottamassa omaa vuoroaan.

Tiistaille olimme suunnitelleet salitreeniä, mutta päädymmekin palauttelevaan kävelylenkkiin. Mieskin malttoi lähteä mukaan rennommpaan menoon sillä hänellä on taas menossa kevyt viikko kahden kovan harjoitusviikon jälkeen. 


Vielä joutuu odottelemaan, että jää kantaisi...

Keskiviikkona saimme kammettua itsemme salille. Haukotellen sain vedettyä rinta- ja selkätreenin läpi, mutta paras terä oli hukassa. Pienen valonpilkahduksen koin tehdessäni maastavetoa. Tekniikka alkaa olemaan kohdillaan. Hiukan täytyy vielä varoa ettei alaselkä pyöristy liikaa isompia painoja nostellessa, mutta sain parannettua maastavedon maksimiennätystä.


Voimaa kroppaan saliharjoittelulla.


Maasta nousui noin oman painon verran eli 75kg. En siis todellakaan ole tällä hetkellä mikään  kevyt keijukainen, mutta eipähän syksyn myrskytuulet heittele helposti minne sattuu. Samoin penkkipunnerruksessa tulokset paranevat pikkuhiljaa. Siinä seuraava tavoite on saada taas punnerrettua ylös 51kg mikä on ennätykseni jokusen vuoden takaa.

Torstaina oli pakko jättä aamulenkki väliin sillä sänky houkutteli yksinkertaisesti enemmän. Työpäiväkin tuntui menevän pienessä sumussa enkä meinannut saada itseäni hereille millään. Kahvikaan ei tuntunut auttavan eikä hedelmätkään piristäneet. Päivän kruunasi kauppareissu miehen ja kiukuttelevan pojan kanssa. On varsin hermoja raastavaa kuunnella väsyneenä pienen uhmaikäisen jatkuvaa kitinää ja vikinää lähes koko kauppakierroksen ajan. Ja vaikka miten yrität neuvotella ja pitää oman pään kylmänä jotta pääsisimme joskus kaupasta kotiin, on ylikuumeneminen itselläkin välillä lähellä. Joskus tekisi itsekkin mieli heittäytyä lattialle makaamaan ja huutamaan. Se vasta olisikin näky...  

Sääliksi kävi myös muita asiakkaita joilta sateli monenlaisia katseita. Ei miehellänikään helppoa ollut. Hänellä kun oli alkanut päivällä migreeni, (jonka takia jätimme myös perjantain salin väliin). Mutta sitä, kun ei vaan voi joka kerta antaa periksi ja ostaa joka ainoaa lelua ja autoa jonka muksu on päättänyt haluta. Onneksi ihan jokainen kauppareissu ei ole yhtä piinaa ja kidutsusta. Osaa meidän poika välillä myös käyttäytyä, jos sille päälle sattuu. Ja jos joku ihmettelee miksen minä käy vaikka yksin kaupassa, niin siksi, että viikon ruokaostokset on helpompi miettiä yhdessä. Ja minulla kun ei ole ajokorttia olisi hankala raahata kaikkea sitä ruokamäärää mitä meilläkin kerralla ostetaan marketista kotiin ruuhkabussilla kulkien.

Mutta jos tällä viikolla ei ole oikein treenit kulkeneet niin viimeviikolla tuli sentään juostua kolme lenkkiä ja tehtyä ne kaksi salitreenia sekä yksi kotijumppa joihin olen yrittänyt pyrkiä.

Juoksuista paras oli sunnuntain kymppi jonka juoksin 6:52 keskivauhdilla, jolloin kokonais ajaksi tuli 1:08;39.  Tuon lenkin jälkeen oli mukava lähteä hyvällä fiiliksellä isomummille kylään ja vähän herkuttelemaan. 

Tiistaina lenkki ajoittui työpäivän jälkeen, joten oli syytä etsiä vähän heijastimia lisävarusteeksi ja tarttui mukaan myös pieni taskulamppu sillä otsalamppua en omista. Viisi kilometriä taittui hiukan alle 35:een minuuttiin. Paikoin pimeässä meinasi mielikuvitus ottaa vallan ja oli pakko välillä toppuutella omia ajatuksia. Sen siitä saa, kun tykkää katsella kaikenmaailman kauhuleffoja.


Lainassa pojan haisuliheijastin
  

Perjantaina oli ohjelmassa vuorostaan aamulenkki. Silloin oli vielä sen verran  paikoin lunta ja jäätä  muistona edellisviikon lumimyräkästä, että päätin juosta syksyn ekan nastalenkin. Varsinkin kun aamulla sää oli vielä pakkasen puolella oli nastat ihan hyvä valinta tuolle lenkille. Sen verran painoi edellispäivän jalkatreeni kintuissa, että vauhti ei päätä huimannut vaan keskivauhti oli lähempänä seitsemää ja puolta. Rinta- ja selkätreenin olimme käyneet tekemässä edellisenä maanantaina.




Syksyn myötä on kirjoitteluintokin ollut jonkin verran alavireessä. Päivät vaan viilettävät ohi niin kauhealla vauhdilla, että välillä on vaikea löytää sopivaa aikaa kirjoitella. Varsinkin kun työvuorot ovat olleet väliaikaisesti aika iltapainotteisia. Mutta eiköhän se tästä olotila taas piristy, kunhan ensin totutaan tähän alkaneeseen kaamokseen.


Syksyn harmaudella ja pimeydellä on kaikkea muuta kuin piristävä vaikutus.






sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Viisi x puolikas.



Näin kevyemmän viikon kunniaksi on ollut aikaa fiilistellä kahden edellisen viikon hyvin sujuneita lenkkejä.


Onneksi välillä on ollut myös kauniita syyspäiviä.


Alkusyksyhän meni tuskastellessa, kun yksinkertaisesti tuntui, ettei juoksu lähde kulkemaan ollenkaan. Päätin olla ottamattua turhia paineita sen suhteen. Sitkeästi jatkoin lenkillä käymistä ja tarvittaessa kävelin, jos juoksu tuntui liian raskaalta. Nyt työ on alkanut tuottamaan tulosta ja lenkit ovat alkaneet kulkemaan hitusen paremmin. 

Mieheni juoksut ovat kulkeneet tavanomaiseen tapaan ja taas on takana kaksi kovaa viikkoa, joten nyt on ollut aika ottaa kevyemmin nämä viimepäivät.

Viimeviikolla hän sai päähänsä testata montako puolikasta hän jaksaa viikon aikana juosta. Maanantai meni vielä huilatessa sunnuntain pitkän jäljiltä, mutta tiistaina alkoi puolikkaiden keräily 22:n kilometrin lenkillä. Keskiviikkona matka oli 21 kilometria, samoin kuin torstaina. Vaikka torstaina jalat tuntuivat jo hiukan väsyneiltä ei perjantaina voinut tyytyä yhtään sen lyhyempään matkaan. Lauantai sen sijaan meni huilatessa ja autossa istuessa, kun matkasimme pienelle syyslomareissulle minun lapsuusmaisemiini josta palasimme kotiin tiistaina.


Jokunen lukija saatta tämän kirkon tunnistaa...


Koska mieheni tavoittelee aina kovalla viikolla sataa kilometriä, oli viime sunnuntaina hänellä tavoitteena juosta vähintään 15km. Arvelin jo ennen kuin hän lähti tuolle viikon viimeselle lenkille, että tuskin hän malttaa jättää tuotakaan matkaa "vajaaksi". Silti pieni huoli alkoi hiipimään mieleen, kun miestä ei alkanut kulumaan takaisin mummolaan siihen aikaan kuin olin laskeskellut. Senverran monet lenkit mieheni on anoppilansa maisemissa juossut, ettei eksymisen varaa juuriikaan ole, mutta aina voi sattua jotain muuta. No, onneksi mies saapui vihdoin lenkiltä. Juuri sopivasti ruoka-aikaan. Ja kuten arvelin, oli hän juossut viikon viidennen puolikkaan. Kaikilla noilla puolimaratonin mittaisilla lenkeillä oli keksivauhtikin ihan kiitettävä, noin 5 min/km. Kaikenkaikkiaan kilometrejä viimeviikolle kertyi 106. Samoin toissaviikolla kilometrejä kertyi hiukan päälle sata.

Salitreenit ovat jääneet taas muutaman kerran väliin aikataulusyistä, mutta minä olen yrittänyt välillä tehdä kotijumppaa juoksulenkkien lisäksi. Tällä viikolla kerkesimme perjantaiaamusta salille ennen kuin työvuoroni alkoi klo 11.00. Koska tuo salitreeni oli viikon ainoa ja minulla ei ollut aikaa kuin noin reilu tunti, keskityin minä tekemään kokonaisvaltaisempia perusliikkeitä kuten kyykkyä ja maastavetoa.


Itse tykkään kirjata sarjat ylös niin on helpompi seurata kehitystä.


Mutta palataampa taasen juoksun pariin. Toissaviikon sunnuntaina juoksin syksyn ensimmäisen kymppini. Olin ajatellut juoksevani vain sateen piiskaaman vitosen, mutta mieheni oli sitä mieltä, että kymppi olisi minimi. No pitihän se näyttää, lähinnä itselle, että pystyisin siihen. Yhtään kertaa en edes pysähtynyt eikä vauhtia tarvinnut hidastaa kävelyksi. Kuvaamaankan ei tarvinnut ruveta, sillä jätin puhelimen suosiolla kotiin sateen takia.


Ensin mentiin pohjalle ja sieltä kivuttiin ylös.


Viimeviikon alkupuolella sai lenkit juosta edelleen aikamoisessa syyssateessa. Tiistaiaamuna riitti vitonen kaatosateessa. Keskiviikkona sade onneksi vähän taukosi ja maltoin juosta kutosen hiukan rauhallisemmin.


Aamulenkin jälkeen söin vasta kunnon aamiaisen. Ennen lenkkiä vain vähän muroja.


Viimeviikon keskiviikkona oli vielä puissa runsaasti lehtiä.


Perjantaina piti olla salipäivä, mutta punttitreeni vaihtuikin lenkkeilyksi. Ennen lähtöä arvuuttelin ääneen, että paljonkohan jaksaisin juosta. Mies oli sitä mieltä, että kymppi olisi taas minimi. Epäilin jaksaisinko, johon mies vastasi : "Jos et ole kympin kunnossa, juokse 12.

Ja arvaattekos kuinka siinä kävi. En ollut kympin kunnossa. Se tusinan verran kilometrejä tuli kerättyä. Maltoin pysähtyä kuvaamaankin vasta kun 11km oli mittarissa. Tosin jouduin tekemään pienen lisämutkan ja enkös onnistunut löytämään tienoon kuraisimman pätkän.


Onnistuin kuraamaan tossut kunnolla lenkin loppuvaiheessa.


Lopuksi vielä vika kilometri rauhallista hölkkää ja kotiin päästäessä fiilis oli mitä mahtavin.


Syksyn toistaiseksi pisin juoksulenkki.


Sunnuntain lenkii kotipuolessa osottautuikin sitten kiihtyvävauhtiseksi vitoseksi vaikka lähtiessä juoksufiilis ei ollut ihan huipussaan. Jotenkin oudosti kotikylän etäisyydet ovat vuosien saatossa lyhentyneet joten reittiä oli vaikea suunnitella etukäteen.


Piti ottaa rauhallisemmin, mutta vauhti vain kiihtyi loppua kohden.


Tämä viikko onkin sitten tosiaan otettu iisimmin. Alkuviikko lomailtiin lasten kanssa, mutta keskiviikkona oli aika palata töihin. Ihme kyllä sain itseni vielä työpäivän jälkeen lenkille. Sain päähäni, että haluan mittariin lukeman kahdeksan. Spurttasin vanhalle uimarannalle, jotta  kerkeäisin napata muutaman kuvan ennen kuin pimeys valtaisi tienoon. Huonoksi tuuriksi, mittarini päätti tallentaa suorituksen siinä vaiheessa. Arvelin juosseeni siinä vaiheessa vasta vajaan kilometrin, mutta eihän sitä voinut ottaa mukaan lukuun, kun kerran irralliseksi suoritukseksi. Ei auttanut kuin aloittaa alusta ja käynnistää mittari uudestaan. Sain kuin sainkin haluamani luvun lopulta mittariin. Juoksin varmuuden vuoksi vähän päälle kahdeksan kilometriä. Kun siihen lasketaan mukaan alkuspurtti, tuli tuona iltana juostua yhteensä reilu 9 km.


Lenkille lähtiessä alkoi hämärtymään. Kotiin päästessä oli jo pimeää.


Juoksukunto on siis taas paranemaan päin. Toisaalta minua kiinnostaisi keskittyä nyt loppuvuoden ajan enemmän saliharjoitteluun, mutta saa nyt nähdä. Ensi viikolla ainakin olisi tarkoitus käydä kahtena päivänä nostelemassa painoja.


keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Metsäterapiaa.



Mieheni luki kerran jostain, että vartti metsässä vastaa yhtä terapiakäyntiä.
No, pitkä penni tuli alkuviikosta säästettyä, sillä nautimme metsäterapiasta useamman tunnin ajan. 
 Parina edellisenä kesänä olemme retkeilleet perheen kanssa enemmän ja vähemmän, mutta tänä kesänä emme päässeet yhdessä kertaakaan kunnon patikkaretkelle. Jos oli hyvä sää, ei ollut muuten mahdollisuutta lähteä. Ja jos olisi ollut aikaa pakata eväät reppuun, oli joko huono sää tai joku meistä oli kipeänä.


Suon ja metsän rajalla.

Mutta nyt vihdoinkin meillä kävi tuuri. Vapaapäivä  ja kaunis sää sattuivat kerrankin samalle päivälle eikä kukaan perheestä ollut vuoteen oma. 

Itseasiassa pääsimme kerrankin miehen kanssa ihan kahdestaan pienelle retkelle. Tytöt olivat koulussa ja sen jälkeen kaverin luona ja pojalla sattui olemaan hoitopäivä. Miestäkään ei onneksi tarvinnut kauheasti houkutella lähtemään patikoimaan, vaikka edellispäivän 42:n kilometrin pitkälenkki varmasti painoi jaloissa.

Koska emme olleet katsoneet yhtään varusteita valmiiksi edellisenä iltana, meni meillä aamulla pieni tovi siihen, että saimme itsemme lähtövalmiiksi. Suuntasimme auton kohti Ruovedellä sijaitsevaa Siikanevaa, josta olen aikaisemminkin kirjoittanut. Siikaneva on vuonna 1988 perustettu soidensuojelualue. Laajuudeltaan Siikaneva on 9,5 neliökilometriä ja on täten Pirkanmaan suurin yhtenäinen suoalue. Se on loistava päiväretkikohde ja yksi meidän suosikeista.


Siikanevan soista osa on hyvin märkiä.


Noin tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme perille. Alkuun oli todella outoa, sillä ilman lapsia tuntui, että jotain puuttuu. Mutta hetken päästä osaimme jo nauttia metsän rauhasta ja siitä ympärillämme vallitsevasta harvinaisesta hiljaisuudesta.


Retken voi aloittaa kahdesta eri kohdasta.


Siikaneva kierros on n. 9,9km, mutta me kierrämme sen yleensä kahdeksikkona, jolloin matkasta saa hiukan pidemmän.


Me kuljimme hiukan yli 12 kilometriä.


Reitti on todella vaihtelevaa ja paikoin hiukan haastava. Laakeat suoalueet ja metsäisemmät osuudet vaihtelivat tasaiseen tahtiin. Suoalueiden läpi kulkevat pitkospuut olivat vaihtelevassa kunnossa ja välillä sai todella kävellä kieli keskellä suuta jottei horjahtanut suon märkään syleilyyn.


Osa pitkospuista oli paremmassa kunnossa kuin toiset.


Metsäpolkujakin löytyi moneen lähtöön. Oli helppokulkuisia ja kuivia osuuksia sekä välillä taas juurakkoisia ja märkiä osuuksia. Reitillä on myös muutama vaativampi lasku- ja nousuosuus.


Pienen ojan ylitys metsän siimeksessä.


Pieni osa poluista oli näinkin helppokulkuisia.


Viimeiseltä kilometriltä löytyi retken märin osuus, mutta onneksi tuostakin selvittiin kuivin jaloin.


Matkaa tehdessämme muistelimme parin vuoden takaista Ikimuistoista patikkaretkeä jonka koimme juuri noissa samoissa maisemissa. Se reissu jäi mieleen kovien ukkosrintamien ansiosta, jotka yllättäen pyyhkäisivät ylitsemme kesken retken.


Keskellä kaunista suomaisemaa.


Retken kohokohta on aina eväiden syöminen näköalapaikalla Jaarikanmaan laavulla. Vaikka oli maanantai ja syksy jo pitkällä, oli kaunis sää houkutellut muitakin retkeilijöitä paikalle. Saimme nauttia laavulla omasta rauhasta ehkä vajaan kymmenen minuutin verran.


Jaarikanmaan laavu on kokean kalliomäen päällä.


Retkieväät olivat hyvin perinteiset.


Kun eväät oli nautittu ja maisemia hetken ihailtu, oli aika jatkaa matkaa.


Maisema näköalapaikalta katsottuna.


Pysähdyimme vielä loppumatkasta eräälle suosaarekkeelle nauttimaan kupposen kahvia. Eikä mennyt muuten kuin viitisen minuuttia, kun saimme taas seuraa eräästä vanhasta pariskunnasta, jotka olivat kiertämässä Pikkulatosaaren 2,6km mittaista kierrosta.


Kuppi kuumaa kahvia, tai ainakin kohtalaisen lämmintä...


Sää suosi ja aurinko jaksoi paistaa. Kuljimme kaikessa rauhassa luontoa ihastellen. Olisimme mielellämme nauttineet maisemista vielä hetken pidempään, mutta viiden tunnin retkilyn ja akkujen lataamisen jälkeen oli aika palata rutiineihin ja lähteä hakemaan poikaa päiväkodista.

Lopuksi vielä jokunen luontokuva matkan varrelta...


Hämähäkin seitti.


Naavan määrästä tiesi, että ilma ympärillämme oli puhdasta.


Syksyn myötä värien kirjo luonnossa oli laaja.


Monen moisia sieniä nähtiin matkan varrella.


Peikkometsä.


Syysaurinko  tarjosi metsässä valon ja varjon leikkejä.





sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Kun juoksu ei oikein kulje, täytyy kävellä.


Hengissä ollaan, vaikkei hetkeen ole tarinaa tänne blogin puolelle tullut kirjoiteltua. 
Taitaa olla edellisestä jutusta peräti viitisen viikkoa. No, te jotka seuraatte Juoksuhullun vaimoa Facebookissa tai Instagramissa tiedättekin ettei täällä ihan täysin olla heitetty kirvestä kaivoon. Nuo telakkatauot vain tuppaavat nakertamaan treeni- ja kirjoittelu motivaatiota.




Viimeeksi kerroin teille olleeni tähystysleikkauksessa, jossa minulta poistettiin tulehtunut umpilisäke. Toivuin operaatiosta odotetusti. Ensimmäisen viikon ajan liikuin todella varovasti. Toisella viikolla aloin jo kävelemään pikkuhiljaa pidempiä matkoja. Ensin muutaman kilsan sitten vähän enemmän. Tokan viikon lopulla kävelimme jo pari 10:n kilometrin lenkkiä rauhallisella tahdilla.


Toipilaana aloitelin suosiolla rauhallisesta kävelystä.


Kun n. kahden viikon sairasloma oli ohi, uskaltauduin ekalle varovaiselle hölkkälenkille. Alamäessä jouduin hiukan painamaan yhtä haavan kohtaa, mutta muuten meno tuntui ok:ta rauhallisen vauhdin ansiosta.  Tämän kirjoituksen ensimmäinen kuva onkin tuolta ensimmäiseltä viiden kilometrin lenkiltä operaation jälkeen. Puolessa välissä lenkkiä pysähdyin hetkeksi nauttimaan ihanasta syyssäästä ja hyvästä fiillksestä.
 
Lenkkeily alkoi kulkea mielestäni yllättävänkin hyvin. Mutta nuolaisin taas ennen kuin tipahti...
Toinen lenkki ei sitten enää sujunutkaan niin hyvin. Viisi kilometriä vesisateessa oli yhtä tervassa tarpomista. Seuravan päivänä ilmestyivätkin sitten ensimmäiset flunssaoireet ja seuraavat puolitoista viikkoa sai juoksutossut levätä  rauhassa eteisen lattialla. 


Ensimmäinen lenkki flunssan jälkeen.


Tuon flunssan jälkeen ei oma juoksuni ole oikein lähtenyt kulkemaan. Kaksi viikkoa sitten juoksin ekan lenkin flunssan jälkeen ja viime viikolla kävin  kolme kertaa juoksemassa. Mutta ilmeisesti kuntoni ei olle vielä tarpeeksi hyvä, että se kestäisi tuota tahtia. Todennäköisesti en tapojeni mukaan malttanut alkuun edes juosta tarpeeksi  maltillisella vauhdilla.


Toisen juoksulenkin telakan jälkeen sain juosta auringosta nauttien. 

Kolmas lenkki viiden päivän sisään oli meikäläisen kunnolle liikaa tässä vaiheessa.

Parin päivän levon jälkeen juoksu oli edelleen tukkoista, mutta tulipahan samalla testattua uutta Garminin mittaria.


Noiden telakkatauokjen takia jouduimme perumaan myös osallistumisen Tamperemaratonille joka juostiin  16.9 lauantaina. Minun matkani olisi ollut 10 km. Mutta, koska muutaman kilsan juokseminenkin tuntui työläältä, en kokenut olevani siinä kunnossa, että olisin lähtenyt kisaamaan edes tuota matkaa. Vaikka mieheni juoksu on  kulkenut paremmin kuin minun, haluisi hänkin jättää kisapuolikkaan väliin tässä kohtaa, sillä vauhtikestävyydestä puuttuu kuulemma paras terä. Hiukan harmitti jättää tuo tapahtuma väliin, sillä se olisi ollut minulle ensimmäinen kotikenttäkilpailu.


Maanantaina ulkoilutin sauvojani pitkästä aikaa ennen iltavuoroon kiiruhtamista.


Tämä viikko onkin sitten kävelty. Minä olen kävellyt, koska juoksu ei vaan kulje. Mies on innostunut lähtemään kolmelle lenkille mukaan sillä hänellä on ollut menossa lepoviikko. ( Takana kaksi kovaa viikkoa, yht. 190 km.) Tänään hän  hilpaisi viikon ainoan juoksulenkkinsä. Vain vaivaiset 42 kilometria. 


Poika jaksaa istua pidempiäkin matkoja rattaissa kunhan vain välillä pääsee itsekkin jaloittelemaan. Silloin ei meinaa äitin ja isä pysyä kokoaikaa vauhdissa mukana. Kuvat tiistain kympiltä.

Keskiviikkona käveltiin seitsemän kilometriä ja loppumatkasta pysähdyttiin hassuttelemaan uimarannalle.

Perjantaina päästiin miehen kanssa kaksistaan kävelylle ja se näkyi vauhdissa. Asvaltin  ja hiekkatien lisäksi käveltiin pari kilometriä pitkin polkuja ja kympin jälkeen innostuttiin hölkäämään kolmen kilometrin verran.


Kyllä mekin lasten kanssa innostuimme tänään lähtemään ulos. Pakkohan se oli, kun sää oli niin aurinkoinen. Kolmen ja puolentunnin ulkoilusta/metsäretkestä liikuimme suurimman osa. Vain kolme varttia meni nautiskeluun ja eväiden syöntiin. Poikakin jaksoi kävellä itse n. viisikilometriä. Vain ihan retken lopussa jouduin häntä kantamaan viimeiset puolitoista kilometriä.


Metsäretkellä oli mukavaa ja mm. monenlaisia sieniä bongattiin polkuja kierrellessä.


Mutta eiköhän tämä treenaaminen taas tästä iloksi muutu, kunhan vaan pääsen ensin kunnolla vauhtiin. Ja nyt, kun menossa on peruskunto kausi eikä seuraavaa kisatavoitetta ole vielä lyöty lukkoon, voin treenata rennolla otteella ilman turhia suorituspaineita.


Tällä viikolla tuli käveltyä joka päivä enemmän tai vähemmän. Tämä kuva on torstain iltakävelyltä koululta kotiin matkatessa vanhempainillan jälkeen.






sunnuntai 20. elokuuta 2017

Kompurointia ja operointia.



Niin ne vain suunnitelmat muuttuvat.
Sen sijaan, että olisin tiistaiaamuna polkenut reippaana tyttönä töihin kolmen viikon kesäloman jälkeen, löysinkin itseni makoilemasta Tays:sin tarkkailuosastolta.


Kanyylin kautta nestettä ja antibioottia suoraan suoneen.


Mutta palataanpa ajassa ensin hiukan taaksepäin...

Aloitin kauan odotetun kesälomani heinäkuun viimesellä viikolla. Olin päättänyt opetella uudenlaiset aamurutiinit joihin kuuluisi aamu -jumppaa ja -lenkkeilyä.

Ekalla lomaviikolla kävinkin onnistuneesti kolmella lenkillä ja parina aamuna heiluttelin kahvakuulaa. Yhtenä päivänä oli jopa niin lämmintä, että uskaltauduin lasten kanssa rannalla.


Muutama hyvä lenkki tuli lomalla juostua.


Toinen viikko alkoikin sitten tosi tahmealla aamulenkillä. Juoksu ei kulkenut alkuunkaan ja reitin varrella ollut puusilta päätti kostaa liian matalan askelluksen. Olin niin omissa ajatuksissani, kun juoksin puusiltaa pitkin, että yks kaks tossuni tökkäsi hiukan kohollaan olleeseen lankkuun ja painovoima teki tehtävänsä. Mätkähdin pitkin pituuttani sillalle ja sain kunnon tikun käteeni.


Minulle aina sattuu ja tapahtuu. Onneksi kotoa löytyi terävä paperiveitsi ja puhdistusainetta.


Olin suunnitellut juoksevani vitosen ja koska takana oli vasta kaksi kilometriä jatkoin matkantekoa manaten ja pieni jomotus kämmenessä.

Viikon toinen lenkki sujuikin sitten onneksi paremmin. Innostuin jopa repäisemään pari kovempivauhtista pätkää. Parhaan alamäkivoittoisen kilometrin juoksin peräti alle kuuteen minuuttiin, mikä on meikäläiselle kova suoritus.


Juuri kun alkoi vauhtia löytymään niin tipuinkin taas montun pohjalle.


Tuo viikko piti sisällään paljon myös leipomista ja herkuttelua. Olin meinaan luvannut valmistella herkkuja Iso-mummin 90v. juhliin ja lisäksi vietimme kotona lasten yhteisiä "21v." synttäreitä.


Leivonnaisia Isomummin ja lasten kekkereihin sekä itsetehty syntymäpäiväkortti.


Ne jotka ovat blogia seuranneet tietävätkin, että meidän oli alunperin tarkoitus osallistua viime lauantaina HCM:lle, joka olisi ollut toinen maraton minulle. Vaihdoimme kuitenkin alkukesästä täyden matkan 17 km:n Street Runiin.

Sitten elämä heitti muutaman muuttujan kehiin ja viimeisen lomaviikon suunnitelmat muuttuivat.

Siitä syystä päätimme sittenkin jättää Helsinki reissun tällä kertaa kokonaan väliin. Vaikka toisaalta harmittikin jättää juoksutapahtuman osallistuminen väliin, alkoi se vaikuttamaan oikealta ratkaisulta.
Alkuviikosta tuntui olo vähän vetämättömältä ja lenkit ja jumpat jäi tekemättä. Tytöt palasivat kouluun torstaina ja poika päiväkotiin perjantaina, jolloin tartuimme tilaisuuteen ja kävimme miehen kanssa kahdestaan kävelylenkillä.


Syksyn ensimmäinen koulupäivä jännittää aina.


Olemme kesän aikana kävelleet yllättävän monta lenkkiä yhdessä. Kävellessä sentään vauhtimme on suht sama. Yleensä poika on ollut mukana rattaissa, mut nyt, kun pääsimme kaksin poikkesimme myös vähän polulle ja valloitimme Taaporinvuoren ja kiersimme Pirunkiven. Rauhallisella vauhdilla kerkesimme noin kolmessa tunnissa kävelemään 15 kilometriä.


Pirunkiven juurella ja tossut "vuoren" huipulla.


Lauantaina seurasimme mm. Facebookin välityksellä Helsinki City Maratonin tapahtumia. Olimme tyytyväisiä, ettemme lähteneetkään juoksemaan helteiseen Helsinkiin, jossa sää myöhemmin vaihtui äkisti myrskyksi. Sen sijaan kävimme aikuisten kesken syömässä ja leffassa ja sen jälkeen alkoi tapahtumasarja, joka entisestään vahvisti tunnetta siitä, että oli hyvä jättä juoksutapahtuma väliin.


Pientä herkuttelua ennen kauhuleffaan menoa.


Leffan jälkeen illalla kotona alkoivat vatsakivut, jotka jatkuivat sunnuntaina kuumeen kera. Ajattelin ensin kivun johtuvan edellispäivän syömisistä. Mutta koska minulla ei varsinaisesti ollut huono olo eika vatsa sekaisin ja kivut silti jatkuivat, päätin maanantaina käydä työterveydessä lääkärin pakeilla. Työterveyslääkäri paineli vatsaani ja lähetti minut verikokeisiin. Niistä selvisi, että tulehdusarvoni olivat korkeat ja lääkäri laittoi lähetteen Acutaan. Pyörähdimme ensin kotona, sillä poika piti hakea hoidosta ja tytöt lähettää syntymäpäiväjuhliin.

Pakkasin kassiin vähän tavaroita, sillä en yhtään tiennyt kauanko päivystyksessä menisi. En tosin osannut varautua siihen, että tulisin kotiutumaan sairaalasta vasta kahden yön jälkeen.

Acutassa pääsin itse onneksi aika nopeasti lisätutkimuksiin. Aika pian lääkäri alkoi epäillä oireiden johtuvan tulehtuneesta umpilisäkkeestä ja antibioottitiputus suoraan suoneen aloitettiin. Verikokeet ja varjoainekuvaus vahvisti epäilyksen oikeaksi.

Ei auttanut kuin soittaa kotiin ettei minua tarvitse ihan heti noutaa kotiin. Alkuun oli puhe että saattaisin päästä leikkaukseen jo illan/ yön aikana ja mahdollisesti kotiin sitten jo aamulla.

Noin klo 22 tilanne näytti lupaavalta ja sain esilääkitystä operointia ajatellen. Sitten ilmestyi muutama kriittisempi tapaus ja minun leikkaustani siirrettiin ja vaihdoin päivystyksen punkan tarkkailuosaston sänkyyn.

Ensimmäinen yö tarkkailuosastolla oli kamala monesta asiasta johtuen enkä nukkunut juuri ollenkaan. Olo oli väsynyt ja nälkäinen. Vihdoin vähän ennen klo 13:ta pääsin leikkuriin. Olin siinä vaiheessa ollut syömättä ja lähes juomatta 20 tuntia. Toki olin saanut nestettä suraan suoneen illasta alkaen.


Tähystysoperaatiosta jäi muistoksi kolme pientä haavaa.


Operaatio meni odotetusti ja kolmen maissa heräilin heräämössä. Siinä vaiheessa oli hiukan puhetta, että saattaisin päästä jo illalla kotiin. Kun pahin tokkura oli kaikonnut siirrettiin minut takaisin osastolle ja sain vihdoinkin jotain syötävää. Kun on ollut 24h syömättä, maistuu sairaalankin lihakeitto kohtalisen syötävältä.


Sairaalan ruuilla pysyy kyllä hengissä, mutta harvoin niitä voi herkullisiksi sanoa.


Sen verran pitkään minua pyörrytti vielä operaation jälkeen, että tulimme lääkärin kanssa siihen tulokseen, että minun olisi parempi huilata vielä yön yli sairaalassa. Varsinkin, kun asumme kolmannessa kerroksessa eikä meillä ole hissiä.

Toinen yö oli onneksi paljon rauhallisempi ja lääkityksen ja korvatulppien ansiosta sain nukuttua ihan hyvin. Aamulla lääkäri kävi vielä vilkaisemassa ja sain luvan lähteä kotiin.

Keskiviikkoiltapäivästä asti olen toipunut operaatiosta kotosalla. Varovasti olen liikkunut ja särkylääkkeitä ottanut ohjeistuksen mukaisesti. Onneksi kotosalla on muitakin ketä passuuttaa, sillä kaikki mitä tippuu lattialle jää minulta toistaiseksi nostamatta ja mitään painavaa (maks.5kg) en saa toipilaana nostella. Joten uusi 16kg:n kahvakuula saa vielä tovin odottaa heluttelemista. Juoksutreenit ovat kanssa pannassa hetken. Ensi viikon otan vielä täysin iisisti ja loppuviikosta olisi tarkoitus palata töiden pariin.

Näin se elämä vaan heittää yllätyksiä eteen. Onneksi omallekohdalle ei tämän vakavampaa tällä erää osunut, mutta kyllä tulehtunut umpilisäke hetkeksi pysäytti.


Kuva heinäkuun puolelta, kun syksystä ei vielä ollut tietoakaan.