maanantai 15. kesäkuuta 2015

Minnekkä lie polkui vie...

Tännään kävin nollaamassa päätäni luonnon rauhassa. 
Mikään ei puhdista ja nollaa päätäni paremmin kuin rämpiminen pitkin metsäpolkua. 
Meiltä ei onneksi tarvitse kauaksi mennä, kun jo löytää monen monta polkua jolle poiketa.



Ennen metsän siimekseen sujahtamista, juoksin hiekkatiellä vähän reippaamalla vauhdilla neljä kilometriä. 
Polkujuoksutekniikkani ei ole niin hyvä, että olisin jatkanut reipasta vautia myös polulla.


Kilometrin verran poukkoilin juurien lomassa väistellen oksia, nauttien luonnon kesäisestä kauneudesta. 
Pysähdyin myös välillä ottamaan kuvia. Olenkin jo aijemmin näyttänyt teille kuvia näistä samaisista maisemista, mutta nämä uudet otokset on otettu toiselta puolelta Pärrinkosken yläjuoksua kuin viimeeksi.



Kiire minulla ei ollut kotiin, sillä miheni kehoitti minua olemaan ainakin reilun tunnin ulkosalla. Hän meinaan kävi pojan kanssa päiväunille minun lähtiessäni lenkille. Minulla on kuulemma ollut pahatapa kolistella kotiin juuri, kun mieheni on saanut unenpäästä kiinni.





Selviydyttyäni taas tasaisemmalle reitille, oli mittarin mukaan matkaa kertynyt siihen mennessä viisi kilometriä. Päätin juosta loppuun vielä toiset neljä kilometriä reippaammin. Lopussa meno tuntui jo raskaalta, mutta pidin kiinni tavoitteestani ja sinnittelin loppuun asti. 
 
Luovuttaessa ei petä kuin itsensä, 
mutta sinnikkyys ja onnistuminen antaa siivet.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti