Talvilomailua.

Reissussa on mukava käydä, mutta kyllä on ihan herätä aamulla taas omasta sängystä.

 Kaksi herkkäunista kun joutuu nukkumaan neljä yötä samassa huoneessa pienen uniterrorin kanssa joka vähkertää pitkin yötä, niin voi sanoa ettei siinä juuri saanut akkuja ladattua yön aikana.

Olimme viisi päivää reissussa, joista kaksi meni matkaa tehdessä. Meillä ei tarvitse keskustella siitä kumpi ratin takana istuu, sillä minulla ei ole ajokorttia. (Tuskin tulee koskaan olemaankaan.) Ajokilometrejä kertyi yhteensä n. 620.  Ei nyt sinäänsä paljon kun se jaetaan kahteen päivään, mutta koska oli eka pidempi reissu pikkuherran kanssa (9kk.) niin... 

Mennessä onneksi saimme pitää tauon veljeni luona ja kotimatkalla piipahdettiin siskon tykönä.

Mieheni on malttanut pitää kevyttä viikkoa lasten loman kunniaksi. No, takana tosin kolme kovaa harjoitteluviikkoa, joten oli aikakin vähä höllätä. Normaalisti viikkorytmi menee jaolla, 2 kovaa ja 1 lepo.

Ihan ei koko mummolareissu mennyt laakereilla lepäillessä. Olimme pakanneet mieheni kanssa mukaan juoksulenkkarit sekä juoksurattaat ja teimme pari yhteistä hölkkälenkkia minun vauhtini mukaan. 

Juoksukunnossani ei alkutalven jäljiltä ole juuri kehumista, sillä onnistuin kadottamaan syksyllä hiukan löytyneen treenimotivaationi. Nyt olen onneksi taas pikkuhiljaa pääsemässä treenaamisen makuun. 

 Ensimmäinen lenkkimme meni minun osalta paremmin kuin osasin odottaa. Pienellä kylällä kun ei talviaikaan ole paljoa hurraamista reittivalintojen suhteen, otimme tavoitteeksi juosta yhteen suuntaan viisi kilometriä ja kävellä sama takaisin. Parilla aikaisemmalla lenkillä olin jaksanut juosta yhtäjaksoisesti vain 3km ja 3,5km, joten tavoite oli sen mukainen. Mieheni tsemppauksen ansiosta jaksoinkin juosta myös paluumatkan. Hänelle kympin lenkki minun vauhdillani on vain pieni veryttely, mutta juoksurattaiden työntö sohjossa reilun kymmenen kilon lisäpainolla toi hänelle kaivattua  lisävastusta.

Mieheni on siitä ihana, että hän jaksaa aina kannustaa ja tsempata minua sekä kehua suorituksiani, vaikka olemmekin ihan eritasoiset juoksijat.

Seuraavana päivänä ulkoilimme koko perheen voimin ja saimme nauttia myös auringon paisteesta. Illalla tytöt tosin halusivat jäädä sisälle mummon ja vaarin kanssa, kun me mieheni kanssa pakkasimme pojan taas rattaisiin ja lähdimme kävelylle. Teimme "kylän lenkin" ja vaikka kiersimekin keskustan pitemmän kaavan mukaan tuli mittarilukemaksi 6,3 km. Vauhti ei päätä huimannut kotiseutukierroksella, kun samalla kertoilin muistoja lapsuudesta. 

Kolmannnen yhteisen lenkin teimmekin räntäsateessa liukastellen. Poika oli taas rattaissa mukana ja eräs mummo päivittelikin, että vauvakin mukana juoksuharjoituksissa. No ei muksulla mitään hätää ollut kun oli hyvin pakattu ja sateelta suojattu. Hyvin maistui päväunet raittiissa ulkoilmassa ja tasaisessa tärinässä. Isännän taas työnnellessä rattaita sain minä keskittyä omaan juoksuuni. Vaikka jalat olivatkin jäykät edellisistä lenkeistä jaksoin pinnistellä seitsemän kilometrin verran.

Harvoin pääsemme kotona yhdessä mieheni kanssa lenkille. Kesällä tilanne on taas toinen, kun isommat muksut pystyvät pyöräilemään mukana. (Ovat vielä sen verran nuoria ettemme jätä heitä kaksin kotiin.)

Nyt otamme vielä hiukan iisimmin ja vietämme loppulomaa lasten ehdoilla. Tosin mieheni keräilee voimia viikonlopun viidellekympille.